Kaksi viikkoa on mummo jo riskiryhmään kuuluvana ollut kotona neljän seinän sisällä lukuunottamatta puolen tunnin ulkoiluja lähimetsikössä ja pihalla. Aloitin oikeastaan karanteenin jo aikaisemmin ennen kehotuksia siitä syystä, että  sattumalta omaiset olivat kiireisiä eikä kukaan käynyt luonani. Pysyn kotona ihan mielelläni ja täällä tunnen olevani täydessä turvassa koronalta. Ruokahuoltokin on järjestyksessä.

Tekemistä kyllä löytyy aina, kun huolehtii, ettei aamulla sorru lukemaan lehtiä ja täyttämään ristikoita yöpaidassa pukeutumatta ensin. Siinä voi mennä monta tuntia ja sitten normaaaliruoka-ajat ja koko päiväjärjestys onkin sekaisin.Ei sitten ehdikkään tehdä kaikkea, mitä on suunnitellut. Tuntee itsensä tosi tehottomaksi ja harmittaa.  Vanhojen paperien tuhoaminen, kierrätettävien   vaatteiden kokoaminen kaapeista, valokuvien järjestäminen, imurointi ja muu siivous ovat kaikki ihan tarpeellisia töitä eivätkä mitään ajanvietetettä.  Mutta meitähän kehotetaan olemaan itsellemme armollisia... Tämä minun sukupolveni on oppinut siihen, että aina pitäisi saada jotain aikaan. Muistelen että jotkut pitivät lukemistakin ihan turhuutena ja ajan hukkana. 

Nyt kun koronatiedotus toimii tehokkaasti monen kanavan kautta ja pystymme seuraamaan tilannetta koko valtakunnassa melkein minuutti minuutilta, mietin miten tiedotus toimi sotien aikana. Meillä kotona Karjalan kannaksella oli radio  Olihan niitä varmaankin useimmissa taloissa mutta muistelen, että sanan kuljettajiakin oli. Joku juoksi naapurista toiseen kertomassa, miten nyt pitää toimia ja millainen määräys oli tullut.  Me olimme vielä kotona Kaukolassa kesäkuussa 1944, kun  yhtenä kesäisenä aamuna menin jostain syystä maantielle. Talomme oli kalliollla. joten sieltä näki kauas. Katsoin tietä pitkin alaspäin ja näin, että tie olikin täynnä hevoskuormia, lehmiä taluttavia naisia ja lapsia. He olivat tulossa etelämpää, lähemmältä rajaa.  Se oli järkyttävä näky. Juoksin sisälle kertomaan ja olivathan vanhemmat jo ikkkunastakin huomanneet. Tulijoita tuli meidän pihaamme lypsämään lehmiään, pitihän ne välillä lypsää. En muista, selvisikö minulle, mistä asti he olivat taivaltaneet. Sen muistan, että sankollisia maitoa kaadettiin kallioltamme alas. He jatkoivat sitten matkaansa Ojajärven asemalle päin. En tiedä, saivatko he karjaa junan karjavaunuihin, vai minne asti lehmiä talutettiin. Isä olisi varmasti tiennyt, jos olisin aikanaan osannut häneltä kysellä. Mekin, äiti ja lapset lähdimme evakkoon pari päivää myöhemmin. Isä jäi vielä sinne auttamaan vanhoja vanhempiaan karjan ym. järjestämisen kanssa.

Silloin kaikki ihmiset olivat auttavaisia ja huolehtivat toisistaan ainakin siellä Karjalassa. Minusta näyttää, että se henki on taas hädän hetkellä palannut Suomeen. Se on hyvä.