Viime viikolla tapaaminen vanhojen luokkatovereiden kanssa.  Tosin meitä oli vain neljä, isomman tapaamisen järjestämme ensi keväänä. Emmepä olisi 1940-luvun lopulla osanneet kuvitella, että ystävyytemme jatkuu läpi elämän ja vuonna 2010 istumme kahvilla vertailemassa verenpainelääkkeitämme. Kun perustimme kukin tahollamme perheen ja olimme tiiviisti työelämässä, tapasimme erittäin harvoin, ehkä kymmenen vuoden välein. Mutta  nythän on toisin, tapaamisten välit ovat kovasti lyhentyneet. Ihmeellistä, miten helppo on aina jatkaa siitä, mihin on jääty ja ymmärtää toisiamme puolesta sanasta.  Oli taas niin kiva tavata ja erotessa rintaan jäi lämmin tunne.

Sitten isänpäivä. Lapset, lapsenlapsia ja yksi lapsenlapsenlapsikin käymässä. Ja ne, jotka olivat liian kaukana tullakseen, soittivat ukille.Hyvä, etteivät kaikki tulleet yht´aikaa, oli ensimmäinen ja toinen kattaus. Ehtii paremmin jutella useamman kanssa, kun tulevat erissä. Jälkeenpäin  mietin,  mitenkähän nuoret kokevat ukin ja mummin vanhenemisen. Miltä heistä tuntuu nähdä meidän alkavan rapistua käsiin. . Toivottavasti kuitenkin meillä jonkinlainen järki pysyy päässä. Se on loppujen lopuksi kaikkein tärkeintä. Vaikka pyörätuolissa, mutta selväjärkisenä. Se olisi toivomus.