Apulaisemme Ilma oli meillä jo silloin, kun lähdimme ensimmäiselle evakkomatkalle. Olin silloin 5-vuotias. Ilma lähti matkaan meidän mukanamme. Muistan, kun junamatka keskeytyi ilmahälytyksen vuoksi ja jouduimme kahlaamaan lumiseen metsään. Oli ilmeisesti tammikuu 1940. Meillä kaikilla oli lakanat lumipukuna.  Olisin jättänyt lakanan metsään, kun hälytys päättyi, mutta Ilma huomasi ja komensi ottamaan sen mukaan. Siitä eteenpäin onkin muistissa hämäryyttä. En muista miten kauan Ilma kulki mukanamme, mutta kun 1942 palasimme Kaukolaan, Ilma tuli taas meille. Hänen kotinsa oli aika lähellä koulua,  minkä opettajan asunnossa talviaikaan asuimme. Kesäksi muutimme omaan Säläjän kotiin. Oli ilmeisesti kevät 1943, kun Ilma sitten erosi meistä enkä tiedä hänestä sen jälkeen mitään. Kesään 1944 saakka saimme olla Kaukolassa, kunnes taas oli lähdettävä. Jatkosotaa käytiin koko siellä olomme ajan. Nyt sitä ihmettelee, miten meidän annettiin ja miten uskalsimmekin palata sinne, kun maat oli vallattu takaisin. Sota jatkui ja lopputulos ei ollut ollenkaan tiedossa. Ilman lähdön jälkeen meille tuli siis apulaiseksi Eeva. Hän ei ollut enää kovin nuori. Oli ollut ilmeisesti pitkään Amerikassa, en tiedä kotiapulaisenako ja miksi oli palannut Suomeen. Hänellä oli iso Amerikan arkku, johon pääsimme joskus kurkistamaan hänen etsiessä sieltä jotain. Eevalla oli värikkäitä leninkejä, mitkä olivat siihen aikaan ainakin meidän maalaiskylässä hyvin harvinaisia. Arkun sisältä tulvi outo haju, en tiedä naftaliininko. Eeva ei ollut meillä pitkään, en tiedä miksi. Ehkä hän halusi kuitenkin päästä johonkin kaupunkipaikkaan.  Sen jälkeen meille tuli nuori tyttö, jonka nimi on hävinnyt muististani. Hän oli hyvin kaunis ja  poikia alkoi pyöräillä koulun ympärillä.

Se tunnustus, jonka lupasin tehdä. Olin jo koulussa. Oli talvi ja välitunnilla olimme lumisotasilla. Yksi poika, Kiurun Eino, oli kamalan ärsyttävä ja heitti minua lumipallolla, niin että lunta valui niskaan ja takin alle. Nauraa räkätti sitten. Minua sieppasi ja huomasin maassa jäisen mötikän ja heitin sen suoraan Einon naamaan. Hänen nenästään alkoi vuotaa verta ja häntä makuutettiin sitten koulun käytävässä halkolaatikon päällä, että verenvuoto tyrehtyisi. Eino ei valittanut sanallakaan eikä syytellyt minua.  Minua hävetti kamalasti ja tapaus jäi kaivertamaan mielen pohjalle lapsuuteni häpeäpilkkuna. 

Yksi  hävettävä tapaus sattui evakkomatkalla Äetsässä, olikohan kesä 1940.. Leikin joidenkin tyttöjen kanssa ja he puhuivat jotain syntymäpäivästä.  Minä sanoin, että minun syntymäpäiväni on huomenna. Siis keksin sen ja valehtelin, en tiedä miksi. Ymmärsinkö valehtelevani, en tiedä.  Seuraavana päivänä tytöt tulivat meille, onnittelukortti selän takana.  Silloin äiti kyllä torui vähän.  Kyllähän  lapset keksivät juttuja, jotka eivat ole totta. Nyt niihin osataan paremmin suhtautua.  

Ovatko nämä traumoja?  Jotain sellaista niissä kuitenkin on, koska muistan ne yhä niin selvästi.