Viikkokausia mielessäni olen murehtinut toisten ihmisten - tosin läheisten - asioita, ihan turhaan, kun en niille mitään voi. Nyt tuli sitten pysähdys ja muuta ajattelemista, kun sairaus yllätti  ja iski ihan vierelle.. Nyt on jo yksi diagnoosi tehty ja lääkitys päällä ja sillä tavalla asiat ovat jo vähän selventyneet. Hyvä, jos sairastetaan vuorotellen, niin että toinen on aina tolpillaan. On varmasti kurjaa sairastaa yksin tai niin, että molemmat ovat avuttomia.   On niin monenlaisia pikku asioita, joissa voi toista auttaa.

Loppujen lopuksi taitaa olla niin, että ihmisen rankimmat ajat ovatkin elämän loppupäässä. Silloin kun alkaa olla vähiten voimia rankkuutta kestää. Eihän kaikkien kohdalla varmaankaan niin tarvitse olla.