Pieni detalji edellisestä kirjoituksestani unohtui, kun muistelin entisen lapsuudenmaisemani katselemista.  Purettujen talojen pihapiirit on ilmeisesti jätetty ennalleen, koska sekä Kovikon että Torikan taloja ympäröineet  koivut  näyttivät ihan samalta kuin silloin ennen. Puuttuivat vain vehmauden keskeltä pilkottaneet rakennukset.

Tämä muistelemiseni on pistänyt ajattelemaan kotimurrettani, Kannaksen murretta. Ei ole enää isän kuoltua v. 1980  ollut ketään, jonka kanssa olisin voinut sitä puhua. Nyt huomaan, etten enää osaakkaan. Esim.; "en mie sit kehant mennä sinne". En muista, sanottiinko "mennä" vai "männä" ja lyhennettiinkö tämmösessä paikassa "sinne"  "sin. ??  Ehkä kuitenkin "mie lähen nyt sin"... ? Eiväthän lapsenlapseni ymmärtäisi tai ainakin heistä tuntuisi oudolta, jos nyt yhtäkkiä palaisin kuin toiseen kieleen. Harmittaa vain, kun ikioma murre alkaa unohtua. Pitäisi nähdä edes filmi "Anu ja Mikko". Se voisi vähän auttaa. Kaikki vieraat kieletkin alkavat unohtua ja englannin kirjoittaminen varsinkin on jo epävarmempaa kuin ennen.  Oli muuten kiva saada tässä aikaisemmin yksi englanninkielinen kommentti, kiitos.

Yritän palata taas tähän päivään. Kun elämää on niin paljon enemmän takanapäin kuin edessä, niin kai siitä johtuu nämä muistelut.  Kerron näitä pätkiä taas joskus.