Ensin alkoivat vilistää päivät, ne jotenkin lyhenivät, sitten viikot ja nyt jo vuodetkin kuluvat aina vain nopeammin. Samaa sanovat muutkin ikäiseni...

Eilen tuli yllätyskutsu ja nopea lähtö ukin vanhan ystävän ja työtoverin 85-vuotispäiville. Siellä oli muutamia hänen läheisiään ja oman seurakunnan pappi. Lauloimme yhdessä joululauluja, onhan vielä joulunaika. Katselin virkeää päivänsankaria, joka pystyy vielä huolehtimaan sairaasta avopuolisostaankin. Jälkeenpäin mietin, mitä kaikkea traagista hän on elämässsään kokenut.  Enhän tiedä läheskään kaikkea, mutta itse hän on kertonut ensimmäisen järkyttävän onnettomuuden tapahtuneen jo lapsena, kun pikkuveli jäi junan alle ja menetti molemmat jalkansa. Ja isoveli ilmeisesti kantoi syyllisyyden taakkaa, kun ei ollut pitänyt parempaa huolta.  Meidän ystävämme hän on ollut jo lähes 40 vuotta, minä aikana olemme olleet myötäelämässä hänen suruissaan ja iloissaan, joita niitäkin on toki ollut.

Yhtä kauan on kestänyt ystävyytemme pariskunnan kanssa, joka oli kanssamme ottamassa vastaan uutta vuotta. Me kaikki muistamme monta joulukuun viimeistä päivää ja iloista yhdessäoloa. Alkuun seurue oli isompi, mutta vähitellen kutistunut... Kaikki olemme kokeneet jo etilaisia sairauksia, mutta tällä hetkellä kaikki voimme hyvin.