Ystäväni ovat kyselleet, miksi olen lopettanut kirjoittamisen blogiini. En ole tietoisesti päättänyt lopettaa, se on vain jäänyt. Olen tehnyt tavallista enemmän käsitöitä, lukenut kirjoja ja seikkaillut netissä. Nyt tehdessäni n.s. kuolinsiivousta löysin pienen jutun matkaltamme Marokkoon ehkä 1975 tai -76. Kai täytyy vaan alkaa muistella menneitä, kun tulevaisuutta ei osaa eikä voi ihmeesti suunnitella. Kirjoitan sen tähän, kun mielestäni se on jotenkin liikuttava.

HAMID

Hamid on agadirilainen taksikuski. Tapasimme hänet hiekkamyrskyisenä päivänä, jolloin paikalliset kulkivat kaupungilla huput päässä viittaa tiukasti ympärilleen kietoen. Ikkunaluukkuja suljettiin suojaksi lentävää hiekkaa vastaan. Emme viitsineet lähteä myrskyssä kävelemään satama-alueella olevaan ranskalaiseen ravintolaan "Madame Marquesiin", jota oppaamme oli suositellut hyvänä kalaravintolana. Otimme siis taksin yhdessä jyväskyläläisen pariskunnan kanssa. Auton ratissa istui Hamid, joka oli pukeutunut tyypilliseen rohdinkankaiselta näyttäväänn arabikauhtanaan ja fetsiin ilman tupsua. Hän puhui auttavasti saksaa. Auliisti ja vilkkaan sanatulvan seuraamana Hamid ajoi meidät Madamen luo ja lupasi tulla tunnin kuluttua hakemaan..

Me söimme soupén. Se näytti valmistetun kalan sisälmyksistä  veteen keitettynä eli epäilyttävältä, väriltään harmaata, paikoitellen vilahti mädin väriä. Sekaan pantiin vehnäleipäkuutioita.  Me kolme söimme keiton urheasti, mutta Jyväskylän mies ei tohtinut. En muista yhtään, maistuiko se ollenkaan suomalaiselta kalakeitolta. Sitten syötiin paistettua kalaa, mistä pystyi koko seurue nauttimaan. Oli hyvää.

Kun sitten vihdoin tultiin ulos, istui Hamid autossaan nukkuen rattiin nojaten. Ääniä kuullessaan hän kuitenkin hyppäsi ulos ja oli taas valmiina palvelukseen. Aloimme kysellä, paljonko hän ottaisi, jos lähtisi käyttämään meitä n. 60 km:n päässä olevassa Taroudantissa. Se on ikivanha käsityöläiskaupunki, muurin ympäröimä, jossa on laaja basaarialue. Hamid halusi jotain 100 Smk:n paikkeilla ja kun meitä oli neljä, ei se tuntunut kalliilta. Jyväskyläläiset halusivat käydä ensin hotellissaan ja viipyivät siellä niin kauan, että Hamid kysyi nenäkkäästi "schlafen?" Hamidin piti vielä käydä poliisiasemalla ilmeisesti pyytämässä poistumisluvan Agadirista ja sitten lähdettiin. Auto nitisi ja kolisi eikä sen yhtä oveakaan saatu kunnolla kiinni. En tiedä, johtuiko siitä, että olin naisista se vanhempi vai siitä, etten yhtynyt nauruun toisten suomeksi arvostellessa Hamid-raukan autoa ja hän vaistosi sen. Hän joka tapauksessa otti minut suojelukseensa. "Alles gut, madam?" useaan otteeseen matkan aikana. "kalt,madam?" ja kylmä kyllä olikin, kun oven raoste tuuli. Ajettiin hiekasta nousevien appelsiini- ja mandariiniviljelysten halki ja Hamid selosti kovasti koko ajan. Hänen ensimmäinen vaimonsa ja kuusi lastaan olivat kaikki "menneet kaput" Agadirin maanjäristyksessä 60-luvun alussa. nyt hänellä oli uusi vaimo ja taas kuusi lasta. Iäkseen hän sanoi 56 v.

Tulimme vähän ennen auringonlaskua perille ja Hamid oli tietysti oppaamme basaarissa. Kun tulimme liikkeeseen, jonka omistaja lienee ollut Hamisin tuttu, H. otti tiskillä olevasta pikkumattojen pinosta yhden,. heitti sen tiskin taakse lattialle, riisui kenkänsä ja polvistui matolle rukoilemaan ja kiittämään Allahia, oli näet auringonlaskun aika. Ennenkuin lähdimme Taroudantista Hamid vei meidät pieneen kuppilaan, söi itse kulhollisen kuumaa keittoa ja meille kaatoi minttuteetä. Se teki hyvää, sillä oli alkanut sataa ja oli todella kylmä.Paluumatkalla pelotti, kun Hamid ei alkuun sytyttänyt autonvaloja, vaikka oli jo hämärää. Viimein hän kuitenkin teki valot ja tuntui vähän paremmalta. Mutta kylmää oli Afrikassa. Hamid kävi jossain kyläkaupassa ostamassa ison kimpaleen lampaanlihaa. Ilmeisesti reissumme oli hänelle ihan hyvä keikka.

Kun hän sitten seuraavina päivinä ajoi vastaan, hän nosti kätensä terbehdykseen niinkuin aikankin vanhoille tutuille. Lähtöpäivänämme hän seisoi hotellin parkkipaikalla ja hyvästelimme oikein perusteellisesti.