lauantai, 28. maaliskuu 2020

Eristyksessä

Kaksi viikkoa on mummo jo riskiryhmään kuuluvana ollut kotona neljän seinän sisällä lukuunottamatta puolen tunnin ulkoiluja lähimetsikössä ja pihalla. Aloitin oikeastaan karanteenin jo aikaisemmin ennen kehotuksia siitä syystä, että  sattumalta omaiset olivat kiireisiä eikä kukaan käynyt luonani. Pysyn kotona ihan mielelläni ja täällä tunnen olevani täydessä turvassa koronalta. Ruokahuoltokin on järjestyksessä.

Tekemistä kyllä löytyy aina, kun huolehtii, ettei aamulla sorru lukemaan lehtiä ja täyttämään ristikoita yöpaidassa pukeutumatta ensin. Siinä voi mennä monta tuntia ja sitten normaaaliruoka-ajat ja koko päiväjärjestys onkin sekaisin.Ei sitten ehdikkään tehdä kaikkea, mitä on suunnitellut. Tuntee itsensä tosi tehottomaksi ja harmittaa.  Vanhojen paperien tuhoaminen, kierrätettävien   vaatteiden kokoaminen kaapeista, valokuvien järjestäminen, imurointi ja muu siivous ovat kaikki ihan tarpeellisia töitä eivätkä mitään ajanvietetettä.  Mutta meitähän kehotetaan olemaan itsellemme armollisia... Tämä minun sukupolveni on oppinut siihen, että aina pitäisi saada jotain aikaan. Muistelen että jotkut pitivät lukemistakin ihan turhuutena ja ajan hukkana. 

Nyt kun koronatiedotus toimii tehokkaasti monen kanavan kautta ja pystymme seuraamaan tilannetta koko valtakunnassa melkein minuutti minuutilta, mietin miten tiedotus toimi sotien aikana. Meillä kotona Karjalan kannaksella oli radio  Olihan niitä varmaankin useimmissa taloissa mutta muistelen, että sanan kuljettajiakin oli. Joku juoksi naapurista toiseen kertomassa, miten nyt pitää toimia ja millainen määräys oli tullut.  Me olimme vielä kotona Kaukolassa kesäkuussa 1944, kun  yhtenä kesäisenä aamuna menin jostain syystä maantielle. Talomme oli kalliollla. joten sieltä näki kauas. Katsoin tietä pitkin alaspäin ja näin, että tie olikin täynnä hevoskuormia, lehmiä taluttavia naisia ja lapsia. He olivat tulossa etelämpää, lähemmältä rajaa.  Se oli järkyttävä näky. Juoksin sisälle kertomaan ja olivathan vanhemmat jo ikkkunastakin huomanneet. Tulijoita tuli meidän pihaamme lypsämään lehmiään, pitihän ne välillä lypsää. En muista, selvisikö minulle, mistä asti he olivat taivaltaneet. Sen muistan, että sankollisia maitoa kaadettiin kallioltamme alas. He jatkoivat sitten matkaansa Ojajärven asemalle päin. En tiedä, saivatko he karjaa junan karjavaunuihin, vai minne asti lehmiä talutettiin. Isä olisi varmasti tiennyt, jos olisin aikanaan osannut häneltä kysellä. Mekin, äiti ja lapset lähdimme evakkoon pari päivää myöhemmin. Isä jäi vielä sinne auttamaan vanhoja vanhempiaan karjan ym. järjestämisen kanssa.

Silloin kaikki ihmiset olivat auttavaisia ja huolehtivat toisistaan ainakin siellä Karjalassa. Minusta näyttää, että se henki on taas hädän hetkellä palannut Suomeen. Se on hyvä.

 

 

 

 

maanantai, 9. maaliskuu 2020

Arsenio´s

Vaikka  en olekkaan säännöllisesti pitänyt päiväkirjaa työelämäni viimeistä vuotta lukuunottamatta, jotain sentään on tullut joskus pantua ylös.  Vanhoja papereita kaivellessa löytyi toinenkin pikku juttu.  Tammikuussa 1985 olimme Madeiralla lomalla ja silloin olen kirjoittanut pikku jutun "Ilta Funchalissa 25.1.85. " Varmaankin joku perheestäni luki tämän silloin, mutta perheeni on kasvanut näinä 35 vuotena aika paljon eli yli 20:ksi. kun kaikki neljä sukupolvea otetaan mukaan. Joten heille tai kenelle tahansa Madeiran kävijälle:

Arsenio`s restaurant.  In the old part of town, where you can have lunch or dinner and listen to Fado singing

Päivä oli ollut säteilevä - aurinko paistanut pilvettömältä taivaalta ja meri sädehtinyt melkein tyynenä. Ryhmä suomalaisia oli lähtenyt kotiin istututtuaan aivan viime minuutteihin ennen bussin lähtöä hotelli Florasolin uima-altaallla imemässä itseensä kaikki mahdolliset auringonsäteet. Olimme itsekin saaneet aurinkoa miltei kestokyvyn rajoille ja kävelleet sitten rannalla katselemassa rauhallisia maininkeja ja veneensä äärellä pikkukaloja grillaavia portugalllaisia kalastajia. He tervehtivät meitä ystävällisesti ja jos vaan olisimme laskeutuneet rantatörmältä heidän luokseen vedenrajaan, olisimme ehkä saaneet maistiaisia.

Hotellihuoneessa oli valtava kimppu mimosan kukkia ja tuoksui madeiiraviiniltä. Meille oli kerrottu, että fadoa voisi kuulla ravintoloissa vanhassa kaupunginosassa. Siispä lähdemme sinne. Ajamme läpi kaupungin, jonka kymmenet tuhannet valopisteet loistavat vuorten riinteiltä. Funchal on kaunis päivällä, mutta unohtumaton myös iltavalaistuksessa. Arsenio´s löytyy läheltä satamaa ja sisäänkäynti vaikuttaa vähan "satamakapakkamaiselta", mutta sisällä voi rauhoittua. Arsenio´s on kodikas talo valtavime kurkihirsineenj jonka kannatinpylväissä roikkuu valtavia sipulinippuja. Katossa riippuu iso kimppu vihreitä banaaneja ja ikkunoilla, joiden luukut on yöksi suljettu, on runsaasti hedelmiä.. Pöytiä on parikymmentä, valaistus hämärähkö. Arsenio - tai ainakin oletan hänen olevan Arsenioi itse - käyskentelee salissa valvoen kaiken sujumista. Tilaamme pippuripihvit.

Pitkään mustaan pukuun pukeutunut keski-ikäinen nainen tulee pienelle esiibtymislavalle ja alkaa laulaa fadoa kahden vanhan miehen kitarasäestyksellä. Laulut ovat kohtalonomaisia ja surumielisiä. Fadolaulajat ovat hyvin tarkkoja siitä, että yleisö kuuntelee hiiskahtamatta ja alkaa aplodeerata täsmälleen samalla hetkellä kun laulu loppuu, mieluummin aavistuksen ennen viimeistä säveltä. Tämä rouva ei kuitenkaan keskeytä lauluaan, vaikka nurkkapöydässä olevat turistit häiritsevät aika kovaäänisesti. Rouvan jälkeen laulaa pienikokoinen, tyypilliseltä portugeesiltä näyttävä mies. Hänkin laulaa hyvin. Tunnelma alkaa kohota. Viereisessä pöydässä istuva tanskalainen partaniekka painelee välillä kiivaasti otsaansa - onkohaan hänellä päänsärky.

Kun fadolaulajat ovat esiintyneet vielä toiseen otteeseen, viittaa Arsenio säestäjiä jäämään paikoilleen ja esiintymään piipahtaa keittiöstä keittäjä valkoisissa työvaatteissaan. Hään laulaa laulun, joka kovasti muistuttaa meidän "Pienenä tyttönä, pienenä tyttönä-lauluamme  ja tumma mies punaruutuisessa paidassa tahdittaa lyömäsoittimella "brinquinholla" . Siinä kansallispukuiset pienet nuket hyppivät ylös alas saaden aikaan helistyksen. Yleisö taputtaa mukana. Sitten tulee kokki korkeassa kokin hatussaan ja selviytyy laulustaan ihan mainiosti. He menevät jatkamaan töitään keittiöön ja myöhemmin näen keittäjän käyvän leikkaamassa rypäleen banaaneja katossa roikkuvasta kimpusta ilmeisesti meidän tilaamaamme jälkiruokaa varten.

Sitten alkaa Brazilian music:. kolme mustaa miestä soittaa kitaraa, vaalein heistä on mosambikilainen Artur Carloa Fernanz, hän on laulusolisti.

Ravintola on täynnä. On turistelja mutta enemmistö kuitenkin paikallisia, joista joillakin lapsiakin mukana, vaikka on jo mytöhä. Tuntuu, että etelämaalaiset osaavat enemmän nauttia hyvästä ruuasta kuin me suomalaiset. Ainakin he ruokailevat oikein rauhassa ja seurustelevat ruokapöydässä kiireettömästi. Artur Carlos alkaa laulaa samettisella äänellä Adios muchassos ja muita ikivihreitä. Luulenkohan väärin, kun ajattelen, että joku kykyjenetsijä vielä löytää Artur Carlosin ja hänestä tulee suuri tähti. Minusta hän on tosi ihana. Ravintolaylisökin on hänestä valtavan innostunut ja tunnelma on katossa.  Arsenio, joka on istunut keski-ikiäisen naisen ja nuoren tytön pöydässä, vie tytön  tanssilattialle. Tyttö on tumma ja kaunis ja hymyilee kauniisti valkoisina hohtavine hampaineen. Arsenion naama on pokerina, mutta uskon hänen nauttivan, kun kaikki katsovat heidän tanssiaan. Pohjoismaalainen turistipariskuntakin lähtee lattialle jakamaan yleisön huomiota. Näyttää kuin Artur Carlosia harmittaisi yleisön huomion kiintyminen muuhun kuin häneen. Hänkin nauttii kovasti esiintymisestä.. Hän käy vähän myöhemmin juttelemassa pöydissä. Häneltä itseltään kuulemme, että hän on Mosambikista. Kun kerromme, että aiomme pikapuoliin jo lähteä hotellille päivän oltua aika pitkän. hän kerttoo, että hänellä on vielä pitkä show kello 24, ja toivoo että jäisimme vielä. Mutta aurinko, meri ja pitkät kävelyt painoivat - emme enää jaksaneet.

 

Olisi kiva tietää, vieläkö Arsenio´s on Funchalissa ja vieläkö fadolaulajia on yleensä olemassa. Tämä oli toinen lomamme Madeiralla, emmekä ole sen jälkeen siellä käyneet.   Se oli kuitenkin yksi parhaista lomakohteistamme. Ei pelkkä turisteja varten rakennettu pyydys, vaan elävä kaupunki asukkaineen.

torstai, 5. maaliskuu 2020

Come back

Ystäväni ovat kyselleet, miksi olen lopettanut kirjoittamisen blogiini. En ole tietoisesti päättänyt lopettaa, se on vain jäänyt. Olen tehnyt tavallista enemmän käsitöitä, lukenut kirjoja ja seikkaillut netissä. Nyt tehdessäni n.s. kuolinsiivousta löysin pienen jutun matkaltamme Marokkoon ehkä 1975 tai -76. Kai täytyy vaan alkaa muistella menneitä, kun tulevaisuutta ei osaa eikä voi ihmeesti suunnitella. Kirjoitan sen tähän, kun mielestäni se on jotenkin liikuttava.

HAMID

Hamid on agadirilainen taksikuski. Tapasimme hänet hiekkamyrskyisenä päivänä, jolloin paikalliset kulkivat kaupungilla huput päässä viittaa tiukasti ympärilleen kietoen. Ikkunaluukkuja suljettiin suojaksi lentävää hiekkaa vastaan. Emme viitsineet lähteä myrskyssä kävelemään satama-alueella olevaan ranskalaiseen ravintolaan "Madame Marquesiin", jota oppaamme oli suositellut hyvänä kalaravintolana. Otimme siis taksin yhdessä jyväskyläläisen pariskunnan kanssa. Auton ratissa istui Hamid, joka oli pukeutunut tyypilliseen rohdinkankaiselta näyttäväänn arabikauhtanaan ja fetsiin ilman tupsua. Hän puhui auttavasti saksaa. Auliisti ja vilkkaan sanatulvan seuraamana Hamid ajoi meidät Madamen luo ja lupasi tulla tunnin kuluttua hakemaan..

Me söimme soupén. Se näytti valmistetun kalan sisälmyksistä  veteen keitettynä eli epäilyttävältä, väriltään harmaata, paikoitellen vilahti mädin väriä. Sekaan pantiin vehnäleipäkuutioita.  Me kolme söimme keiton urheasti, mutta Jyväskylän mies ei tohtinut. En muista yhtään, maistuiko se ollenkaan suomalaiselta kalakeitolta. Sitten syötiin paistettua kalaa, mistä pystyi koko seurue nauttimaan. Oli hyvää.

Kun sitten vihdoin tultiin ulos, istui Hamid autossaan nukkuen rattiin nojaten. Ääniä kuullessaan hän kuitenkin hyppäsi ulos ja oli taas valmiina palvelukseen. Aloimme kysellä, paljonko hän ottaisi, jos lähtisi käyttämään meitä n. 60 km:n päässä olevassa Taroudantissa. Se on ikivanha käsityöläiskaupunki, muurin ympäröimä, jossa on laaja basaarialue. Hamid halusi jotain 100 Smk:n paikkeilla ja kun meitä oli neljä, ei se tuntunut kalliilta. Jyväskyläläiset halusivat käydä ensin hotellissaan ja viipyivät siellä niin kauan, että Hamid kysyi nenäkkäästi "schlafen?" Hamidin piti vielä käydä poliisiasemalla ilmeisesti pyytämässä poistumisluvan Agadirista ja sitten lähdettiin. Auto nitisi ja kolisi eikä sen yhtä oveakaan saatu kunnolla kiinni. En tiedä, johtuiko siitä, että olin naisista se vanhempi vai siitä, etten yhtynyt nauruun toisten suomeksi arvostellessa Hamid-raukan autoa ja hän vaistosi sen. Hän joka tapauksessa otti minut suojelukseensa. "Alles gut, madam?" useaan otteeseen matkan aikana. "kalt,madam?" ja kylmä kyllä olikin, kun oven raoste tuuli. Ajettiin hiekasta nousevien appelsiini- ja mandariiniviljelysten halki ja Hamid selosti kovasti koko ajan. Hänen ensimmäinen vaimonsa ja kuusi lastaan olivat kaikki "menneet kaput" Agadirin maanjäristyksessä 60-luvun alussa. nyt hänellä oli uusi vaimo ja taas kuusi lasta. Iäkseen hän sanoi 56 v.

Tulimme vähän ennen auringonlaskua perille ja Hamid oli tietysti oppaamme basaarissa. Kun tulimme liikkeeseen, jonka omistaja lienee ollut Hamisin tuttu, H. otti tiskillä olevasta pikkumattojen pinosta yhden,. heitti sen tiskin taakse lattialle, riisui kenkänsä ja polvistui matolle rukoilemaan ja kiittämään Allahia, oli näet auringonlaskun aika. Ennenkuin lähdimme Taroudantista Hamid vei meidät pieneen kuppilaan, söi itse kulhollisen kuumaa keittoa ja meille kaatoi minttuteetä. Se teki hyvää, sillä oli alkanut sataa ja oli todella kylmä.Paluumatkalla pelotti, kun Hamid ei alkuun sytyttänyt autonvaloja, vaikka oli jo hämärää. Viimein hän kuitenkin teki valot ja tuntui vähän paremmalta. Mutta kylmää oli Afrikassa. Hamid kävi jossain kyläkaupassa ostamassa ison kimpaleen lampaanlihaa. Ilmeisesti reissumme oli hänelle ihan hyvä keikka.

Kun hän sitten seuraavina päivinä ajoi vastaan, hän nosti kätensä terbehdykseen niinkuin aikankin vanhoille tutuille. Lähtöpäivänämme hän seisoi hotellin parkkipaikalla ja hyvästelimme oikein perusteellisesti.

 

 

maanantai, 6. toukokuu 2019

Muisti

Nykyään puhutaan paljon muistisairauksista, jotka ilmeisesti ovat lisääntyneet. Niinpä me ikääntyneet huolestuneena tarkkailemme muistiamme ja monet pyrkivät terveyskeskuksen muistitesteihin. Lääkärit suosittelevat B 12-vitamiinin käyttöä ennaltaehkäisynä. Minäkin aloin pari vuotta sitten ottaa pillerin päivässä.  Sitten ilmaantui muita vaivoja, joihin lääkäri määräsi lääkkeitä, useita tabletteja päivässä. Silloin arvioin, että muistipillerit ovat kuitenkin vähemmän tärkeitä, enkä enää ottanut B 12:ta.   Kuitenkin joku aika sitten aloitin vitamiinin uudelleen. En alunperin ollut ollenkaan vakuuttunut, että B 12:sta olisi hyötyä, mutta olen nyt kuitenkin jatkanut pillerin päivässä ottamista. En ole mitenkään tarkkaillut, onko niillä jotain vaikutusta.  Mutta nyt on selvästi lisääntynyt muistilokeroista yht´äkkiä suuhuni pulpahtavien sanojen ilmaantuminen  ilman mitään asiayhteyttä tai muistelua, esim. Fredrik Barbarossa. En varmasti kuuteenkymmeneenviiteen vuoteen ole kuullut mitään Barbarossasta. Monta muuta vastaavaa sanaa, joita en ole muistanut, tulee mieleen,  Olisi kiva tietää, tapahtuuko tällaista kaikille. Ja ennen kaikkea alan ajatella, että B 12 aukoo aivoissa joitain pikkukomeroiden ovia ja sanat pääsevät karkuun. Onkohan se mahdollista?  Aion jatkaa pillerien popsintaa...

perjantai, 3. elokuu 2018

Huh hellettä

Monta viikkoa kestäneen tukalan helteen jälkeen tuli vihdoin vähän helpotusta. Eilen olikin vielä 33 astetta varjossa.ja hiki virtasi, vaikka olisi istunut mitään tekemättä. Kuuden aikaan aamulla ulkomittari näytti 18 astetta ja tuntui hyvältä, kun parvekkeen ovi ja kaikki mahdolliset ikkunat olivat auki. Oli sentään pari astetta viileämpää kuin muina aamuina.  Mutta ei,  ilo oli ennenaikainen. Nyt kello 14,20 on taas 28 astetta varjossa ja täytyy taas mennä viileään suihkuun. Ukkonen jyrisee kauempana, taitaa tulla tänne päin. Jospa sitten viilenisi.

Sisällä istuessani hellettä paossa olen kuitenkin voinut nauttia kesästä katsellen ikkunasta ja parvekkeelta sinistä järveä, komeita kuusia ja kahisevia lehtipuita.  Yksinäinen haapa kasvaa koivujen vieressä. Mietin, montakohan sataa tai tuhatta vuotta sitten joku on hoksannut verrata säikähtäneen lapsen vapinaa haapaan - "vapisee kuin haavan  lehti". On todella ollut aikaa ajatella. kun mitään ei jaksa tehdä. Kun ottaa muutaman askeleen ulkona, olo alkaa heti tuntua pahalta ja sietämättömältä,

Olen monesti aikaisemminkin ihmetellyt, miten jostain aivojen varastoista pulpahtaa suuhun joku sana ilman miiään asiayhteyttä siihen. Tänään sana oli  "Tussilago farfara". Tajusin heti, että se on jonkin kukan tieteellinen nimi. En sitä muistanut, että leskenlehtihän se on, siis ihan oikea kukka minulle.