Saamani kommentin innoittamana kerron vielä, että v. 1998 käydessämme ensimmäistä kertaa sotien jälkeen kotipitäjässäni Kannaksella istuimme koulun kivijalalla ja katselimme samaista pelkoaukeaa haikeudella. Sekä Jortikan talo "Koivikko" että Torikan ja Pusan talot  samoin kuin koulukin navetoineen ja saunoineen oli purettu. Ne eivät suinkaan olleet palaneet, vaan siirretty ilmeisesti kirkonkylään, johon venäläiset ovat asutuksen keskittäneet. Tietä peltojen halki ei enää ollut, mutta pellot oli salaojitettu ja laiho kasvoi vihreänä kesäkuun 8. päivä. Hoidettuja olivat pellot.  Joen rannassa, entisessä pyykkiemme huuhtomispaikassa, kukkivat kullerot. Kieloja olivat metsät siellä tulvillaan jo koko ajomatkan ajan tien varressa. Ilma oli suloinen ja lämmin. Metsä tuoksui käydessämme etsimässä toista kotiamme tai tietysti vain sen paikkaa. Ei löytynyt   Yli viisikymmentä vuotta oli kulunut, metsä kasvanut ja teiden paikkoja muutettu.  Jäin retkellämme toisista vähän jälkeen ja se olikin minulle tarpeen. Olinhan ainoa, joka kunnolla muisti seudun. Toinen veljeni oli 5-vuotias, toinen 1 v., kun sieltä lähdimme. Sain tunnustella tunteitani jonkin aikaa ihan rauhassa. Muistan vielä hyvin ne tuntemukset....  Kyllä savolainen mieheni oli vaikuttunut Kannaksen vehmaudesta, järvistä ja maisemista yleensä.